Johdanto (näyte Aila Wallinin kirjasta Monikulttuuriosaaminen)

Monikulttuurisia kysymyksiä kuvataan usein vaikeaksi aiheeksi. Monikulttuuriosaaminen ei olekaan ihan helppo taito. Sitä ei omaksu sormia napsauttamalla, eikä sitä myöskään voi opiskella pelkästään kirjoista. Vaikeus lienee siinä, että vieraan kulttuurin kohtaamisessa mennään mentaaliprosesseihin; ei vain asenteisiin, vaan myös tunteisiin.

Ennakkoluulot ja pelot ovat tiukassa niin yksilö- kuin kollektiivisella tasollakin. Vieras kulttuuri usein pelottaa, joskin se myös kiehtoo. Erilaisuuden hyväksyminen ja sen sisäistäminen on haaste kaikille – myös niille, jotka julistautuvat suvaitsevaisiksi.

Kyky reflektioon, oman toiminnan arvioimiseen ja kyseenalaistamiseen, ei myöskään ole itsestäänselvyys. Kolmas mielestäni haasteellinen ulottuvuus on vastuu. Monikulttuurisissa kysymyksissä on helppo painottaa vierasta kulttuuria ja vastuuttaa sen edustajia sen sijaan, että tartuttaisiin omaan toimintaan ja sen kehittämiseen.

Olen havainnut, että useissa yhteyksissä ajatellaan ulkomaalaisen maahanmuuttajan olevan automaattisesti monikulttuurisuuden asiantuntija ja ääni. Osin näin varmaan onkin. Seurauksena saattaa kuitenkin olla, että ulkomaalaiset jätetään oman onnensa nojaan sopeutumaan vain keskenään. Aivan kuin kysymykset eivät koskisi meitä – kantaväestöä – lainkaan. Meidän taitomme vieraan kulttuurin kohtaamisessa eivät tällä menetelmällä kehity. Tuskin se lisää myöskään integraation mahdollisuuksia, pikemminkin päinvastoin.

Sama näkyy työyhteisöissä. Halutaan esimerkiksi, että maahanmuuttajia hoitavat, opettavat ja ohjaavat toiset maahanmuuttajat. He kun paremmin ymmärtävät vieraassa kulttuurissa elämisen haasteet ja tarpeet. Ilman muuta tällä vertaistuella on paikkansa. Varjopuolena on, että kantaväestön ei tuolloin tarvitse panostaa tilanteen käsittämiseen tai hoitamiseen samassa määrin.

Ulkomaalaisia työntekijöitä uskoakseni perehdytetään suomalaisen työelämän käytäntöihin, mutta paikallista työyhteisöä sen sijaan ei juurikaan valmenneta ottamaan vastaan tulijoita. Väärinkäsityksen välttämiseksi haluan korostaa, että tiedän monia työyhteisöjä, joissa on saatu erittäin onnistuneita kokemuksia todellisesta vuorovaikutuksesta ja pyrkimyksestä mahdollisimman toimivaan integraatioon.

Monikulttuurisuus ja vuorovaikutus kulttuurien välillä kuitenkin on, on ollut ja ilmeisesti tulee myös aina olemaan kompleksista: täynnä oikean ja väärän sekä hyvän ja pahan jännitteitä. Sen tiedostaminen on mielestäni ensimmäinen askel kohti monikulttuuriosaamista.
Samaan aikaan kun aloin viimeistellä tätä tekstiä käynnistyi suomalaisessa mediassa ja sosiaalisessa mediassa – toivottavasti kahvipöydissäkin – kiihkeä keskustelu ulkomaalaisiin suhtautumisesta. Sen käynnisti ulkomaalaistaustainen suomalainen julkisuuden henkilö, joka oli muuttanut pois Suomesta kertoen syyksi kokemansa rasistisen syrjinnän.

Puheenvuoroon vastasi julkisesti suomalaissyntyinen toimittaja, joka varsin realistisesti kritisoi ja kyseenalaisti joitakin esitettyjä väitteitä. Se puolestaan aiheutti yllättävän voimakkaan mielipiteiden ryöpyn puolesta ja vastaan.

Virinnyt keskustelu osoittaa mielestäni ainakin kaksi asiaa. Ensiksikin on kyse hyvin herkästä, intohimoja herättävästä ja kompleksisesta asiasta. Toiseksi, suhtautuminen kansalliseen monikulttuurisuuteen on edelleen Suomessa hyvin polarisoitunutta ja yksinkertaistettua.

Toisessa ääripäässä voi nähdä ulkomaalaisuuden ja maahanmuuton romantisointia, idealisointia ja herkkähipiäisyyttä. Vähäisintäkään kritiikkiä ei sallita, vaan se tulkitaan maahanmuuttovastaisuudeksi tai jopa rasismiksi edes määrittelemättä mitä se on. Äärimmillään vieras kulttuuri saatetaan nähdä tervetulleena ja virkistävänä muutoksena, jonka mukaan omaakin kulttuuria ollaan valmiita muokkaamaan.

Keskustelusta kumpuaa usein jotakin, jota voisi mielestäni kutsua kansalliseksi alemmuudentunteeksi. Taivumme yllättävän helposti toisten odotusten mukaisiksi – tai sellaisiksi, minkälaisiksi oletamme heidän meitä odottavan. Olemme nopeasti niin sanotusti rähmällämme kansainvälisissä kahvipöydissä – niin ulkomailla kuin kotimaassakin.

Olemme taitavia myös näkemään itsemme negatiivisessa valossa. Saatamme huumorin varjolla esittäytyä ulkomaalaisille outoina ihmisinä korostamalla monia kummallisena pidettyjä kansallisia piirteitämme, kuten suojuoksu, juomatavat, ujous ja saunakulttuuri.

Monet myös uskovat vilpittömästi, että vain Suomessa kohdellaan ulkomaalaisia kaltoin, ja vain suomalaiset ovat töykeitä tai epävieraanvaraisia ulkomaalaisia kohtaan. Samaan aikaan auttaminen saattaa sisältää paljon tiedostamatonta ylemmyyttä ja vallankäyttöä.

Toisessa ääripäässä taas on edelleen nähtävissä valitettavaa kielteisyyttä ulkomaalaisia kohtaan, suoranaista vierasvihaa. Monet ovat havainneet ja kokeneet sen viime aikoina jopa lisääntyneen. Maahanmuutossa nähdään vain ongelmia, erilaisuutta korostetaan ja vieras kulttuuri koetaan uhkana.

Kaikki eivät oikein tunnu ymmärtävän, että jos esimerkiksi maahanmuuttoon liittyvässä systeemissä on jotain parannettavaa, se ei ole ulkomaalaisen vika. Vierasvihan ja nationalismin lisääntyminen on kuitenkin monet yllättänyt trendi, vaikka sitä pidetään suorastaan globalisaation luonnollisena seurauksena.

Näyte kirjasta Monikulttuuriosaaminen
Kuvio 1. Monikulttuurikeskustelun polarisaatio

Näiden kahden vastavoiman väliin jää paljon myyttejä, väärinkäsityksiä ja tietämättömyyttä, joka estää tasapainoisen ja moniarvoisen keskustelun ja toiminnan. Niin monen asian kuvitellaan olevan Suomessa eri tavoin kuin muualla, tiedostamatta kulttuurista kokonaisuutta ja ihmisen tyypillistä tapaa toimia siinä.

Yhtä kaikki, kaikessa monimuotoisuudessaan, rikkaudessaan, haasteellisuudessaan, kompleksisuudessaan ja jännitteisyydessään monikulttuuristuminen on lähitulevaisuudessa läsnä elin- ja toimintaympäristöissämme.

Suomalaisessa monikulttuurikeskustelussa myös käsitteet ovat sekavia tai ainakin moninaisia. Aiemmin käsite siirtolainen tarkoitti henkilöä, joka muutti Suomeen tai Suomesta ulkomaille. Ilmeisesti historiallisista syistä käsitettä pidetään nykyisin jotenkin asenteellisena ja leimaavana.

Paljon parempana ei pidetä käsitettä maahanmuuttajakaan – ainakaan ulkomaalaistaustaisten itsensä mielestä. Se kuitenkin on varsin vakiintunut termi. Ajattelen, että se kuitenkin ainakin käytännön puheessa on parempi, kuin vaikea ”ulkomaalaistaustainen”. Kunhan voisimme välttää jotenkin alentavan mamu-lyhenteen. Uussuomalainen, joka ei ihan yksiselitteinen käsite ole sekään, ei ole oikein juurtunut arkikieleen yrityksistä huolimatta.

Professionaalissa ja akateemisessa keskustelussakin vilisee lukuisia käsitteitä, joita käytetään synonyymeina. Tiedeyhteisöstä riippuen puhutaan transkulttuurisesta, kulttuurien välisestä, interkulttuurisesta tai monikulttuurisesta käsitteistä. Tarkastelen niitä tuonnempana. Puhuttaessa monikulttuurisuudesta näyttää olevan tärkeää myös määritellä, että tarkoitetaan nimenomaan kansallista ja etnistä monimuotoisuutta, eikä esimerkiksi organisaatioiden kulttuurin moninaisuutta.

Etninen ja kulttuurinen monimuotoisuus on jo nyt organisaatioiden arkea. Niin yksilöiden kuin yhteisöjenkin ammattitaito on koetuksella. Ehkäpä jo tänään jokaisella meistä on ulkomaalaistaustainen työtoveri, asiakas, alainen, hoitaja tai naapuri – vähintäänkin kohtaamme ulkomaalaistaustaisen työntekijän asioidessamme kodin ulkopuolella.

Mielestäni meillä on vielä matkaa toimivaan ja tasapainoiseen monikulttuuriseen vuorovaikutukseen. Tarvitsemme lisää valmiuksia ja taitoja päästäksemme polarisoituneista poteroista edes vähän lähemmäksi moniäänisyyttä ja pluralistista kommunikaatiota ja yhteistoimintaa. Sitäkin on syytä pohtia kuinka ideaaliseen tilanteeseen on edes mahdollista päätyä.

Tarvitsemme entistä enemmän realistisia onnistumisia monikulttuuristuvassa yhteiskunnassamme, sen eri tasoilla ja erilaisissa organisaatioissa – niin työpaikoilla, kouluissa kuin kadullakin.

Ajattelen, että monikulttuuriosaaminen on myös kansallista sivistyspääomaa. Emme varmasti kykene rakentamaan mitään malliyhteiskuntaa, mutta ei meidän myöskään tarvitse toistaa kaikkia virheitä, joita monessa muussa maassa on tehty monikulttuurisuuden lisääntyessä. Osaamistamme vahvistamalla voimme torjua joitakin ongelmia, joita helposti syntyy kulttuurien törmätessä.

Toki siinä pyrkimyksessä tarvitaan myös lainsäädännöllisiä rakenteita, kuten esimerkiksi parempaa maahanmuutto- ja kotouttamispolitiikkaa. Tosin siinäkin monikulttuurisilla taidoilla on roolinsa. Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, että entistä monikulttuurisempi Suomi on myös tulevaisuuden Suomi. Se merkitsee myös sitä, että olemme kaikki vastuussa siitä, millaiseksi se muodostuu.

Monikulttuuriosaamisen haaste koskee meitä jokaista.

Edellinen Kirjan tietosivu Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *