Menneiden vuosikymmenten aikana tiedotusvälineissä merkittävästi vaikuttaneiden henkilöiden joukosta nousee vahvimpana esiin – kukas muu kuin Urho Kekkonen. Jo koululaisena hän harrasti vaikuttamista kirjoittamalla, mihin hänellä myös oli luontaiset lahjat. Pääministerinä toimiessaan ovela Kekkonen saattoi kirjoittaa itseään kritisoivan pääkirjoituksen puolueensa tärkeimpään lehteen Maakansaan (myöhemmin Suomenmaa).
Ministerinä ollessaan Kekkonen käytti reippaasti etuoikeuttaan pitää radiopuheita, kun hän näki sen itselleen tarpeelliseksi. Jännittävin vaihe oli esiintyä Suomen Kuvalehdessä nimimerkillä Liimatainen. Into kirjoittaa lopahti melko pian nimimerkin paljastumisen ja pienten arvovaltakiistojen jälkeen.
Taitavana hämääjänä presidentti Kekkonen kirjoitutti muutaman Liimatais-pakinan myös läheisillä ystävillään Kustaa Vilkunalla ja Lauri Postilla. Näin haettiin katetta väitteelle, että Liimatainen olisi kollektiivinen nimimerkki. Kun Otava julkaisi Liimataisen pakinoita kirjana vuonna 1968, valtakunnan salaisuus paljastui. Suomen Kuvalehden päätoimittaja Leo Tujunen suositteli radion Paavo Einille, että Matti Paavonsalo pyydetään Liimataisen Tuosta poikki – jukolauta -opuksen esittelijäksi radion kirjallisuusohjelmaan. Näin tehtiin.
Sovelsin pakinakokoelman tutkimiseen samaa kehittämääni sisällönanalyysimallia, jota käytin lisensiaattityössäni 1 400 poliittisen pakinan erittelyyn. Heti paljastui, että ulkopolitiikka oli Liimataisen leipälaji. Hän käsitteli ahkerasti puolueetonta ulkopolitiikkaa: 47 prosenttia pakinoista sisälsi jonkin puolueettomuutta korostavan viitteen. Vertailun vuoksi: ulkopoliittisten kirjoitusten osuus seitsemällä poliittisella pakinoitsijalla oli keskimäärin vain 10 prosenttia.
Panin merkille, että Liimataisen esille nostamissa yhteiskunnallisissa muutosvaatimuksissa – kuten sulun saamisessa television väkivaltafilmeille ja liekkiviinan maun katkeroittamisessa – alkoi virkamiestasolla heti tapahtua. Tyyliltään Liimatainen osoittautui älyllisemmäksi kuin verrokkipakinoitsijat, joiden perustelut eivät olleet yhtä laajoja ja yksityiskohtaisia kuin Liimataisella.
Radiossa esittämäni katsaus päättyi seuraavasti: ”Tällaisia kirjoittajia löytyy maastamme yhden käden sormilla laskettava määrä, ja ulkopoliittisia sormenheristäjiä on vain yksi Kekkonen.”
Ennen radio-ohjelman nauhoitusta Paavo Eini sanoi olevansa varma, että Paavonsalo on Liimatainen. Tämän huvittavan päätelmän hän teki Tujusen ohjeesta, jonka mukaan pakinoiden käsittelijällä on oltava matalahko ja vakuuttava ääni. Pian ilmaantui myös Eero Silvasti vaatimaan Liimataisen paljastajan kunniaa itselleen. Dürer-nimimerkki oli Juhani Suomen mukaan jossakin opiskelijalehdessä muka oikean henkilöllisyyden paljastanut.
Kiukkuisilla ja harvemmin kiittävillä myllykirjeillään presidentti Kekkonen yritti vaikuttaa toisten kirjoittamiseen. Tässä hän onnistui vaihtelevasti, mikä oli mielenkiintoinen ilmiö aikana, jolloin häntä toteltiin presidentille kuuluvan arvovallan vuoksi liian helposti. Silmiini ei ole osunut ainuttakaan selitysyritystä tälle myllykirjeen saajien itsenäiselle ”tottelemattomuudelle”. Onko niin, että ihminen panee huolella suunnittelemaansa kirjoitukseen omaa henkistä minäänsä niin paljon, että kirjoituksen suora ja tuomitseva arvostelu loukkaa tekijän omanarvon tunnetta?
Esimerkiksi sellainen henkilö kuin vuorineuvos Paavo Honkajuuri, joka oli Kekkosen henkilökohtainen ystävä, suhtautui välinpitämättömän viileästi saamaansa myllykirjeeseen. Kekkosen hanakkuus puuttua peliin itseään satuttaneiden henkilöiden kurittamiseksi oli paitsi selvää painostusta, mutta myös hyökkäys häntä arvostelleen henkilön sananvapautta kohtaan ja siten tuomittavaa.
Kynänkäyttäjä Kekkonen jätti jälkeensä huikean määrän tekstiä, joista on ammennettu aineistoa lukuisiin tutkimuksiin. Hänen ei tiedetä systemaattisesti hävittäneen materiaalia eikä peitelleen jälkiään. Säilyneet Kekkosen lehtijutut ovat aiheen käsittelyltään ammattimaisen osaajan korkeaa tasoa.
Yhtä näkyvää ja kuuluvaa henkilöä kuin Urho Kekkonen itse hän ei rinnalleen sietänyt. Vahvaa vaikuttamista voidaan harjoittaa myös lähes täydestä näkymättömyydestä. Sen mestari oli neljän vuosikymmenen ajan Aatos Erkko, Sanoma-konsernin (Helsingin Sanomat on yksi konsernin lehdistä) suurin omistaja ja aikanaan yksi maan varakkaimmista henkilöistä. Hän oli sattunut syntymään todella edulliseen sukuun, keskelle vaurautta ja mediavaltaa.
Erkon isä Eljas ja isoisä Eero olivat sanomalehtimiehiä ja poliitikkoja. Peitetysti poliitikko oli myös Aatos Erkko. Suvun miehissä vaikutti 1800-luvulta lähtien nuorsuomalainen suuntaus, joka oli liberaalimpi kuin vanhasuomalainen liike äänenkannattajanaan Uusi Suomi. Erkko junior ei tiettävästi määritellyt itseään tällä kaksinapaisella liberaali–konservatiivi-asteikolla, mutta hänellä oli kuitenkin henkiset ja aineelliset edellytykset politikoida Helsingin Sanomissa sukunsa linjan mukaisesti. Näin yksi johtava vaikuttaja oli kuin koehenkilö näyttämään, miten nuorsuomalaisuus olisi toiminut sellaisena kautena, jolloin siitä ei ollut muuta kuin historiallinen muisto. Oliko Aatos Erkko työssään maan valtalehden johdossa nuorsuomalainen?
Vesiliikennettä tuntevat tietävät, että kuljettava väylä merkitään punaisilla ja vihreillä viitoilla. Kun Erkko ja Helsingin Sanomat asettuivat puolustamaan perustuslakia vastustamalla tasavallan presidentin valintaa poikkeuslailla – kuten yhden mielipidetiedustelun mukaan 95 prosenttia kansastakin – lehti noudatti aluksi kuvaannollista vihreän viitan linjaa. Vaivihkaa linja vaihdettiin väriltään punaiseksi, kun eduskuntaan juntattu määräenemmistö oli saatu kannattamaan poikkeuslakia. Erkon ja Helsingin Sanomien linja ei siis pitänyt, vaikka suomettumisen huipun aikana olisi pitänyt olla luja.
Uusvasemmiston nousun pyörteissä ilmaantui Helsingin Sanomiin kolumnisti, joka sai viikonvaihteessa käyttöönsä melkein koko sivun. Tämän näyttävän foorumin isännäksi kutsuttiin vasemmistoradikaali kirjailija Pentti Holappa. Hänen kolumninsa olivat vasemmiston aktivistien mielestä parasta mahdollista poliittista proosaa. Oikeiston edustajat pitivät kirjoituksia puolestaan pahimpana mahdollisena aivopesuna eli indoktrinaationa, kuten sitä hienosti nimitetään. Lukijain enemmistö tuskin jaksoi lukea näitä Holapan kiemuraisia artikkeleita, mutta ne alkoivat kuitenkin leimata riippumattomaksi ilmoittautuvan lehden ajan vasemmistolaisen hengen mukaiseksi.
Vastaavaksi päätoimittajaksi nimitetty Heikki Tikkanen oli saanut nimenomaiseksi tehtäväkseen päästä eroon äskeisestä kulttuuriministeri Holapasta. Oikeudessakin näitä kirjailijan pitkiksi venyneitä potkuja käsiteltiin. Oikeus totesi Holapan vaatimukset huomattavista eläkekorvauksista katteettomiksi, ja ero tuli. Kolme kirjoittajaa tarvittiin HS:n johdon mielestä paikkaamaan Holapan jättämää aukkoa. He olivat Heikki Brotherus, Jaakko Okker ja Uudesta Suomesta siirtynyt Matti Paavonsalo. Maan valtalehti siirtyi näkyvästi kolumnistikiistassakin linjalta toiselle. Kai nuorsuomalaisuuteen kuuluu tietty pragmaattisuus.
Yllättävän varhain, jo 1970-luvun puolivälissä, Helsingin Sanomat osasi irtaantua uusvasemmistolaisuudesta. Se oli merkittävä plussa Erkolle ja Tikkaselle.
Pelkkä Eino S. Revon nimi herättää väristyksiä monen vanhan porvarin mielessä. Revon kauden aikaansaannoksia Yleisradiossa arvioitaessa se on kuitenkin liian suoraviivainen johtopäätös. Tarkasteltava asia on jaettava kahteen osaan, henkilöön nimeltä Eino S. Repo ja ylipolitisoituneeseen kansalliseen instituutioon nimeltään Yleisradio. Instituutio sai haukkumanimen Reporadio, mutta se ei suinkaan ollut yhden miehen show.
Yleisradion hallintoneuvoston puheenjohtaja, keskustapuolueen Johannes Virolainen, oli saanut tehtäväkseen ”löytää” Yleisradion pääjohtajaksi sopiva henkilö. Toimeksiannon ja valmiin nimen Virolainen sai presidentti Urho Kekkoselta, joka valinnallaan nosti julkisen keskustelun kuumaksi medianimeksi yhdeksän vuoden ajaksi maisteri Eino S. Revon. Harva suomalainen on saanut julkisuudessa osakseen sellaista riepottelua kuin Repo, mutta hän taisi jopa nauttia siitä.
Liberaalin porvarin, sopivan yliopistotutkinnon suorittaneen, kirjallisuuden ja tiedonvälityksen parissa kokemusta hankkineen ja sodassa esimerkillistä johtajuutta osoittaneen Revon valintaan ei pitänyt olla kenelläkään nokan koputtamista. Oli vain yksi mutta: Revon liian tiukka sitoutuminen Kekkoseen. Joku kuvasi heidän välejään isän ja pojan suhteeksi, sillä ikäeroa oli parikymmentä vuotta. Kekkosen hovissa Revolla oli niin sanottujen poliittisten lastenkutsujen (nuorälykköjen kokoontumisten) portinvartijana lakeijaa tuntuvasti korkeampi asema. Hän valitsi vuoroaan kärsimättöminä odottavien opportunistien laumasta vieraat, jotka olivat onnesta soikeita kutsusta Tamminiemeen (presidentin virka-asuntoon).
Television viihdeohjelmat muuttuivat pian monia katsojia ärsyttäväksi poliittiseksi riekkumiseksi. Viihde on massojen mieleen, joten juuri viihteen valinta ei ollut sattumaa. Tampereen yliopiston tutkimuksessa kaksi kolmasosaa television katsojista ilmoitti nähneensä heitä loukkaavia ohjelmia, mutta vain harvat pystyivät yksilöimään, mikä heitä oli loukannut. Yleisradio vastasi omalla tutkimuksellaan, jonka mukaan syynä oli porvarillisen lehdistön lietsoma kielteinen asenne Yleisradion televisio- ja radio-ohjelmia kohtaan.
Lukuisat porvarilliset poliitikot ja kulttuurihenkilöt liittyivät pääjohtajaa vastustavaan polemiikkiin. Siksi painaviksi arvioitiin Revon omavaltaisuudet, että hänet erotettiin pääjohtajan tehtävästä heti, kun keskustakin tuli mukaan vaatimaan korjausta Yleisradion ohjelmapolitiikkaan. Ministeri Marjatta Väänäsellä oli tärkeä rooli vedottaessa perinteisiin suomalaisiin kulttuuriarvoihin. Hänen henkistä ryhdikkyyttään kuvattiin sanoin ”hallituksen ainoa mies”.
SKDL (kommunisteista ja vasemmistososialisteista koottu puolue) katsoi potkut saaneen Revon ansiot porvarillisen maailman hämmentäjänä niin suuriksi, että hän sai suojatyöpaikan radiojohtajana. Naapurineljännes-niminen katsaus ja monet muut ajankohtaisohjelmat valjastettiin uuden radiojohtajan kaudella neuvostoliittolaisen propagandan asialle. Neuvostoliitossa käyneet tiesivät ohjelmat epäluotettavaksi kaunomaalailuksi, liioitteluksi tai suorastaan valehteluksi. Esimerkiksi sosialististen maiden karmeista ympäristörikoksista vaikeneminen oli edesvastuutonta.
1970-luvun alussa eduskuntaan palasi porvarillinen enemmistö. Kekkosen klaanin temppuilun hillitsemiseksi äänestäjät vahvistivat oikeistoenemmistön uudelleen kahden vuoden jälkeen pidetyissä vaaleissa.
Yleisradion hallinto- ja ohjelmaneuvostoihin tulivat uudet porvarilliset voimasuhteet, osastopäälliköiden nimityksiä pantiin uusiksi ja ohjelmien teon perustana olevat säännöstöt uusittiin. Kaivattua muutosta ei silti näkynyt ohjelmissa. Eino S. Repo oli edelleen niskan päällä, joten punainen väritys alkoi levitä radion asiaohjelmiin.
Vasemmistoradikaaleilla pysyi aloite käsissään. Etäohjattu yhteistyö näkyi entistä avoimemmin, kun Neuvostoliiton ja Itä-Saksan propagandakoneistojen materiaalit kelpasivat usein sellaisenaan eetteriin. Reporadion taustoista ja käskyläisistä on Jarmo Viljakainen tehnyt monipuolisen, mutta ehkä turhan kärjistetyn kuvauksen. Se on julkaistu painettuna kirjana ja sähköisessä muodossa.
Kaikesta huolimatta Yleisradiossa säilyi perinteisiä ohjelmia, joista kannattaa mainita vanhan tyylinsä pitäneet radion viihdeohjelmat Sauvo Puhtilan alaisuudessa. Television ja radion urheilu-, hartaus- ja lastenohjelmat pysyivät melko hyvin asiallisuuden rajoissa muutamista poliittisista nimityksistä huolimatta. Radiotoimittajat Martti Silvennoinen, Eero Saarenheimo, Paavo Noponen, Adolf Turakainen, Niilo Ihamäki, Maija Dahlgren ja monet muut säilyttivät perinteisen sivistyneen linjansa eläkkeelle siirtymiseen asti. Klassinen musiikki soi lohduttavana Euroopan rautaesiripun, poliittis-ideologisen rajan, molemmilla puolilla.
Neljä vuotta Yleisradiosta vetäytymisensä jälkeen Eino S. Repo oli mukana Päätoimittajain yhdistyksen järjestämässä Ei inttäen vaan keskustellen -paneelikeskustelussa, jonka muut osallistujat olivat Max Jakobson, Jan-Magnus Jansson ja Matti Paavonsalo. Vapautuneelta vaikuttanut Eino S. Repo neuvoi lehtiväkeä lisäämään luettavuutta uusin keinoin, esimerkiksi käsittelyn jäntevyydellä sekä tietojen ja perustelujen pitävyydellä. ”Hyvin esitetty mielipide synnyttää helpommin keskustelua, koska asioita voidaan tarkastella useammasta näkökulmasta, ja aina niistä jokin on jäänyt hyvästäkin kirjoituksesta pois”, Repo valisti. Ikään kuin tuomiona omalle manipuloivan tv-viihteen pääjohtajakaudelleen hän sanoi, ettei vitsien pohjalta voi keskustella, eikä huumoria pidä päästää mukaan asiatiedon kustannuksella. Se oli oikein hyvin sanottu.
Repo oli oppinut tekemään 180 asteen käännösloikkia korkean suojelijansa tyyliin. Hän haistoi uuden aikakauden alkaneen.
| Edellinen | Kirjan tietosivu |