Ruotsalainen lauluntekijä Magnus Uggla nosti elokuussa 2009 pöydälle herkän asian. Jokin hiertää digitaalisen musiikin liiketoiminnassa.
Uggla kertoi omintakeisella tyylillään Spotify-musiikkipalvelun olevan uusi Pirate Bay-nettipiraatti, joka ryövää musiikin tekijöiden rahat. Uggla oli nimittäin saanut ensimmäisen royaltylaskelman Spotify-palvelusta. Miehen mukaan tuotto oli kuudelta kuukaudelta samaa luokkaa kuin kompuroiva katusoittaja tienaa päivässä.
Spotify on todella edullinen musiikkipalvelu, Suomessa on ilmainen Zoice-nettiradio ja Nokian Comes with Music tarjoaa ilmaiseksi koko valikoimansa edestä musiikin latauksia. Vaikka musiikin kuuntelija näennäisesti saa suosikkinsa halvalla tai ilmaiseksi, johonkin suuntaan raha liikkuu, mutta mihin? Käärivätkö uudet innovatiiviset nettipalvelut taiteilijoiden rahat, vai pitävätkö levy-yhtiöt uusiin palveluihin ja digitaalisuuteen vedoten rahat itsellään?
Rahan liikkeitä digitaalisessa musiikkibusineksessa yhden levy-yhtiön ja yhtyeen kohdalta valaisee entinen muusikko, joka nykyään työskentelee
Rhapsody-musiikkipalvelussa. Hän on omien kokemusten kautta päätynyt lopputulokseen, että suuri levy-yhtiö voi halutessaan pimittää taiteilijoilta rahaa hyvin helposti.
Tim Quirk oli mukana 1990-luvun alun bändissä Too Much Joy, joka sai levytyssopimuksen Warnerilta Yhdysvalloissa. Kolmen julkaistun levyn jälkeen bändi hajosi. Royalty-maksuja musiikin tekijät eivät ole saaneet, sillä levy-yhtiön etukäteisinvestointi ei ole tullut myyntinä takaisin. Tiliote näyttää melkein 400000 dollaria miinusta.
Kertaakaan levy-yhtiön lähettämällä laskelmalla ei ollut senttiäkään tuloja digitaalisen musiikin latauksista tai
nettiradio- tyyppisistä palveluista, joita tarjoavat esimerkiksi Last.fm ja Spotify.
Koska herra Quirk sattui työskentelemään Rhapsody-pavelussa, joka tarjosi sekä kappaleiden latauksia että suorakuuntelua, hän pystyi tarkastamaan joka ikisen kappaleen latauksen ja kuuntelukerran. Raporteista löytyi myös hänen bändinsä Too Much Joyn kappaleiden latauksia ja kuuntelukertoja.
Quirk saattoi myös tarkistaa IODA-organisaatiolta, joka myy musiikkilisenssejä tukkukauppana vähittäismyyjille, paljonko hänen entinen bändinsä oli tienannut. Kuukauden digitaaliset tienestit olivat Amazonilta 11.05 dollaria, Verizon-operaattorilta 74 senttiä, Nokialta 11 senttiä, MySpacelta 4 senttiä ja niin edelleen pienemmiltä palveluilta.
Henkilökohtaisen kontaktin avulla Quirk sai – 13 kuukauden painostuksen jälkeen – digitaalisen musiikin lisättyä yhtyeensä royaltylaskelmaan. Joulukuussa 2009 vihdoin koitti suuri hetki. Ensimmäinen levy-yhtiön raportti, jossa raportoitiin digitaalinen musiikki näytti lisätuloja 62,47 dollaria.
Hän otti yhteyden Warner Brothersin royalty-osastolle tiedustellakseen miksi juuri tuollainen summa. Häntä myös ihmetytti miksi kaikista suurin digitaalisen musiikin kauppa iTunes puuttui raportilta kokonaan. Quirk sai vältteleviä vastauksia kunnes osui asian ytimeen. Royalty-osaston työntekijä kertoi etteivät he normaalisti raportoi digitaalisen musiikin royalty-maksuja lauluntekijöille, joille heidän ei tarvitse kirjoittaa shekkejä.
Yksinkertainen strategia levy-yhtiöltä. Kun tuloja ei lasketa, ei lauluntekijä koskaan pääsekään plussan puolelle. Royalty-osasto myönsi tekevänsä tarkempaa työtä REMin ja Red Hot Chilli Peppersin kanssa. Aivan, heillä on sentään omat lakimiehet.
Magnus Ugglan tuohtumuksen ymmärtää. Hänen ja yhtä lailla Too Much Joyn saamat tulot digitaalisesta jakelusta ovat pullanmuruja.
Oman musiikin poisveto digitaalisista palveluista on kuitenkin lyhytnäköinen toimenpide. Takaisin ajassa emme mene. Musiikki on ensimmäisiä kulttuurimuotoja, joka on kokonaan siirtymässä digitaaliseen formaattiin (konsertit ovat tietysti eri asia).
Ongelma ei ole formaatissa, vaan siitä miten kakku taiteilijan, rahoittajan ja kuluttajan kesken jaetaan ja miten jakoa valvotaan.