Heikki Ylikangas: Romahtaako rintama. 2007.

Teloitettu totuus (kuusi kirjoittajaa). 2008.

Heikki Ylikangas: Yhden miehen jatkosota. 2009.

Tieteellinen historiantutkimus perustuu lähteiden arviointiin. Lähteen status määritellään ja sen esittämät tiedot tarvittaessa kyseenalaistetaan.

On luonnollista, että tällainen ajattelu sopii huonosti armeijan mentaliteettiin, jossa uskotaan jokaisen lähteen täyttäneen tehtävänsä ja sisältävän koko totuuden.

Tältä pohjalta historian emeritusprofessorin Heikki Ylikankaan 2007 ilmestynyt kirja oli virkistävä ajatustenherättäjä. Ylikangas kyseenalaisti sellaisten sotilaitten kuolleeksijulistamisprosesseja, jotka olivat karanneet riveistä, sittemmin kadonneet ja myöhemmin julistettu kuolleiksi. Ylikangas oletti, että arviolta 15 % em. kolme kriteeriä täyttäneistä henkilöistä olisi joutunut toisten suomalaisten sotilaitten ampumiksi ilman, että asiasta olisi jäänyt jäljelle selviä kirjallisia lähteitä. Tällaisen ajatuksen esittäminen jossain seminaariesitelmässä olisi ollut oikea ratkaisu.

WSOY kuitenkin teki Ylikankaan kirjasta kansanpainoksen, jossa em. lähdeproblematiikan lisäksi oli runsaasti epäolennaista johdantoa. Mikä pahempaa, kirjassa oli runsaasti räikeitä virheitä. Yhtenä esimerkkinä voi mainita, että Ylikangas erehtyy Mannerheimin lähimmän miehen (YE:n päällikkön) nimestä vuonna 1944.

Ylikankaan kirja synnytti seuraavana vuonna kuuden kirjoittajan laatiman vastakirjan, jossa Ylikankaan näkemyksiä aiheellisesti kritisoidaan.

Ylikangas julkaisi syksyllä 2009 vielä oman vastakirjan vastakirjansa.

224-sivuisen kirjan ensimmäiset reilut sata sivua Ylikangas haukkuu kuusikoksi kutsumansa vastakirjan kirjoittajaryhmän lyttyyn. Koska kertaus on opintojen äiti, myös viimeiset parikymmentä sivua käytetään pitkälti samaan tarkoitukseen. Ratkaisun tyylittömyyden ylittää vain sen tarpeettomuus. Samat asiat Ylikangas on julkisesti sanonut moneen kertaan monenlaisissa julkisissa vastineissaan.

Katsotaanpa sitten, mitä Ylikankaan “vastustajat” ovat.

Sotahistorian emeritusprofessori (Ylikangas pidättäytyy käyttämästä sanaa emeritus) Ohto Mannista on vaikea pitää ihan epäpätevänä. Noin pyöreästi sanoen Ylikankaan mielestä Mannisella lienee jotain hampaankolossa.

Kahden tohtorin, Jukka Lindstedtin ja Jukka Kulomaan väitöskirjan aiheita Ylikangas pitää irrelevantteina ko. aiheen kannalta. Kun Kulomaa on tutkinut karkuruutta ja Lindstedt teloituksia viime sodissa, käsitystä voi pitää erikoisena. Ylikangas on muuten itse tehnyt väitöskirjansa vuoden 1734 ns. yleisen lain naimisen kaaren laatimiseen liittyvästä aiheesta.

Historian maisteri Tapio Nurminen on Ylikankaan mielestä amatööri. Koska olen itsekin historian maisteri, olen tietysti huono sanomaan mitään siitä, kuinka kurjasti professorit minut ovat kouluttaneet.

Huomattakoon kuitenkin, että “amatöörimaisterien” käsissä on Suomen kouluopetus, hallinto, tutkimuksen alalta museo-, arkisto- ja kirjastolaitos ja pelkkä loppututkinto on KKO:n presidentilläkin. Tilaushistorian toimisto pitää historian maisteria pätevänä historiankirjoittajana.

Everstiluutnantti Jarmo Niemisellä on nykymitoissa lisensiaattitutkintoon verrattava ye-upseerin arvo silloisesta Sotakorkeakoulussa. Kuten Ylikangas itsekin kirjassaan sanoo, musiikin ja matematiikan historiaa kirjoittavat yleensä sen alan asiantuntijat. Eikö ye-upseeri ymmärrä mitään teollisen ajan sodankäynnistä?

Kuusikon viimeisenä jäsenenä olevan toimittaja Pasi Jaakkosen pätevyyttä voisi muuten pohtia minunkin mielestäni, mutta hän on kirjoittanut kiistatta ansiokkaan kirjan Huhtiniemestä.

Kaiken lisäksi voi kysyä, eikö Ylikankaalta itseltään pitäisi vaatia titteleitten lisäksi myös aiheen hallitsemista ja sitä, ettei hän levitä väärää tietoa. Uusikin kirja nimittäin vilisee virheitä. Suomalaisessa divisioonassa ei ollut it-prikaatia vaan komppania, jonka vahvuus on muutama prosentti prikaatista. Kapteenit eivät johda joukkueita ja saman komppanian numero vaihtuu sivun mukana tai on mahdoton (s. 124-127, 134, 159 – 160).

Kun Ylikangas sadan sivun jälkeen pääsee asiaan, on todettava, että useisiin historian professorin virkoihin valittu Ylikangas osaa asiansa: lähteiden kyseenalaistamisen ja paljon muutakin. Ylikankaan suurin ansio on siinä, että koko uransa ajan hän on tarttunut historian kiistanalaisiin kohtiin (nuijasota, puukkojunkkarit ja kansalaissota 1918) ja joka kerta löytänyt uuden olennaisen ja lähteiden tukeman näkökulman.

Nyt Ylikangas esittää kymmenkunta esimerkkiä, siitä että suomalaisten sotilaitten ampumistapauksia on lähteissä vähätelty ja siten peitelty kaikin keinoin.

Ylikangas sanoo terävästi, että jos edes oikeuden päätökset otettaisiin sellaisinaan historian lähteiksi, 1600-luvulta löytyisi noitia, vuodelta 1918 runsaasti kuolemanrangaistuksen ansainneita eikä lapuanliikkeen rikoksista olisi juuri tietoakaan.

Jatkosodan teloituksista on kaikki olematonkin sanottu jo niin moneen kertaan, että yritän havainnollistaa kiistan ydintä täysin omalla esimerkilläni.

Oletetaan, että aletaan tutkia, montako pedofiiliä on katolisen kirkon palveluksessa. Kuusi kardinaalia kirjoittaa kirjan, jossa todetaan kirkkolain kieltävän pedofilian, siihen syyllistyneiden saaneen rangaistuksen ja muita pappeja vahtivat piispat, kardinaalit ja itse paavi silmä kovana.

Katoliseen kirkkoon kuulumaton henkilö saattaa muistaa amerikkalaisen katolisesta papinvirasta eronneen miehen argumentin: selibaatista pitäisi luopua, jotta katolisten pappien joukossa olisi heterojakin!

Jonkun organisaation “virallinen” asiakirja ei ole tyhjentävä todiste ja totuus ei ole kenenkään yksityisomaisuutta. Ainakaan Ylikangas ei ole sellaista väittänytkään.