[Tämä ei ole varsinainen kirja-arvostelu]

“Alma materini” Turun yliopiston ykkössankari on jo vuosikymmeniä ollut V. A. Koskenniemi. Mikäli joku TY:n proffa todella ansaitsisi patsaan ja kadun yliopiston liepeiltä, se olisi Yrjö Väisälä. Väisälä ensinnäkin oli tiedemies toisin kuin Koskenniemi ja toisekseen kansainvälisesti tunnettu. Väisälän löytämät yli sata asteroidia (tutkimusryhmineen yhteensä yli 800) ovat ja pysyvät tieteen historiassa, jonne Koskenniemi ei koskaan ole kuulunutkaan.

Koskenniemen palvonnassa minua vaivaavat seuraavat asiat:

– varat ko. professuuriin lahjoitti varakas leski sillä ehdolla, että virkaan kutsuttaisiin Koskenniemi. Tätä menettelyä paheksuttiin jo omana aikanaan.

– Koskenniemi oli ja pysyi maisterina. Maailmalla kieltämättä ollaan väljempiä, mutta Suomessa tiedeyliopiston professorin pitäisi olla tohtori. Myös tätä paheksuttiin jo omana aikanaan.

– Koskenniemi oli runoilija (mielestäni pelkkä varjo Leinon rinnalla). Olennaista on se, että runoilulla ei pitäisi päästä professoriksi tiedeyliopistoon. Jos näin tehdään, Tuula Amberla, Kauko Röyhkä ja Tuomari Nurmio pitäisi kutsua ainakin dosenteiksi samaan paikkaan.

Viimeinen probleema liittyy otsikon aiheeseen. Monissa prof. Martti Häikiön Koskenniemi-elämäkerran esittelyjutuissa on lievemmässä muodossa esitetty se, minkä otsikkoon kärjistin.

Mitä Häikiö sitten Koskenniemestä kirjoittaa? (I s. 354-361) Koskenniemen mukaan (1937) juutalaisia oli Saksan väestöstä vain 1 %. Silti heillä oli ollut johtoasemia yliopistoissa, sanomalehdissä, pankeissa, teattereissa, konserttitoimistoissa, kirjallisuudessa sekä teollisuudessa ja kaupassa. Näin he muodostivat jonkinlaisen valtion valtiossa.

Edelleenkin Koskenniemi puhuu Versailles’n [rauhan] jälkeisestä juutalaisvoittoisesta kansallisesta kidutusajasta [saksalaisille].

Lopuksi TY:n entinen rehtori toteaa NSDAP:lla olevan valvontaoikeuden yliopistoihin. Dekaaneina ei voi olla muita kuin järjestelmän luottamusta nauttivia professoreja. Yliopistot on täysin “vapautettu” juutalaisista opettajistaan, joita Koskenniemi kutsuu tuleviksi juutalaisiksi eläkkeennauttijoiksi. Kaiken kruunaa kuvaus siitä, miten Koskenniemi itse tempaisi natsitervehdyksen – siis jo vuonna 1937.

Asiat pitäisi nähdä oman aikansa valossa. Varmuuden vuoksi Häikiö on ottanut mukaan vertailuun myös oikeustieteilijä Paavo Kastarin pari vuotta aiemmin laatiman kirjoituksen Saksasta. Kastari puhuu sekä diktatuurista että keskitysleireistä, joista sivumennen sanoen oli siis aivan erinomaisesti tietoa olemassa jo ennen sotaa. Tämä asettaa Koskenniemen ilmaisun “tulevat juutalaiset eläkkeensaajat” entistä kummallisempaan valoon. Mitään edellä mainitusta Häikiö ei sanallakaan kommentoi, ei esim. Koskenniemen käsitystä siitä, että Versailles’n jälkeen olisi ollut “juutalaisvoittoisen kansallisen kidutusajan kausi.” Miten 1 % juutalaisia kidutti 99 %:a “arjalaisia“ Saksan kansalaisia?

Ja sitten vielä viimeinen naula Koskenniemen (ja Häikiön) arkkuun. Koskenniemeä tituleerataan “humanistiksi”. Sellaisen asian pitäisi olla poliittisista konjunktuureista riippumatonta. Ihmisellä pitäisi olla ihmisarvo vuosikymmenestä ja rodusta / uskonnosta riippumatta.