Professori Andrew Wiest on toimittanut 2006 englanniksi ilmestyneen kirjan, jonka Gummerus / Ajatus julkaisi suomeksi viime vuonna.
Teoksessa on 16 kirjoittajaa, joista enemmistö on historian professoreita. Sotilasnäkökulmaa edustaa yksi etelävietnamilainen ja yksi länteen loikannut pohjoisvietnamilainen sekä kaksi amerikkalaista ammattisotilasta. Joukkoa täydentää muutama tiedotusalan edustaja, sillä Vietnamissa käytiin historian ensimmäistä TV-sotaa.
Kirjan tarkoituksena on korostaa sitä, että Indokiinan sota oli paljon muutakin kuin amerikkalaisten taistelua Vietnamissa. Vuodesta 1946 vuoteen 1954 sotaa kävi Ranska ja kun USA 1960-luvulla asteittain yhtyi sotaan, sillä oli liittolaisinaan mm. Etelä-Vietnam, Australia ja Uusi Seelanti. Lisäksi sotaa käytiin Laosissa ja Kambodzassa.
Koska kirjoittajat ovat eri maista ja taustaltaan kovin erilaisia, lopputuloksena ei ole mikään kovin yhtenäinen teos. Etelävietnamilainen kenraaliluutnantti korostaa sitä, miten kehnosti aseistettuja hänen joukkonsa aika ajoin olivat. Toisissa artikkeleissa todetaan, ettei etelävietnamilaisiin ollut paljon luottamista. Melko olennainen kysymys tässä yhteydessä olisi, kuinka lujasti etelävietnamilaiset kansana olivat tai edes saattoivat olla sodan takana.
Edelleenkin kirjassa halutaan hiukan väkisinkin tuputtaa käsitystä, ettei ainakaan Valkoinen talo ollut syypää micromanagementiin Vietnamissa. Toisaalla kirjassa tuodaan esiin todisteita amerikkalaisesta näpertelystä, josta USA:n presidentti kaikissa oloissa kantoi viime kädessä vastuun.
Edelleenkin kuvaus australialaisten ja uusseelantilaisten osallistumisesta Vietnamin sotaan on aivan turhan yksityiskohtainen samoin kuin professori Dunnaventin kirjoitus partioveneiden käytöstä Mekong-joen suistossa.
Kun toisaalla mainitaan uusseelantilainen joukkue ja amerikkalaisen partioveneen 4 hengen miehistö aseistuksineen; toisaalla yli puolen miljoonan amerikkalaisen sotilaan, lukuisten divisioonien, lentotukialusten sekä ilmavoimien yhtymien toiminta jää satunnaisiksi maininnoiksi.
Satunnaisia mainintoja on esim. 130 helikopterikomppaniasta vuonna 1968 (s. 263) ja 64 kenttätykistöpatteristosta ilman tarkempaa ajoitusta (s. 260). Missään ei kuitenkaan ole lueteltu Vietnamissa palvelleita divisioonia tai niitten jalkaväkipataljoonien yhteislukua. Kuitenkin kirjassa korostetaan sodan olleen kivääriyksiköiden sotaa ja taistelukosketuksen syntyneen usein vain kymmenien metrien etäisyydellä.
Vaikka kirjassa on pyritty monikansalliseen näkökulmaan, joissain kohdin amerikkalainen vaikutus on kohtuutonta. Ylipäänsä laajasti ja lavealti kuvataan amerikkalaisen sodan raskautta, jonka huippuna on se, että West Virginian osavaltio kärsi kaikista osavaltioista suurimmat tappiot, 84 kaatunutta 100.000 ihmistä kohti, mikä tekee vajaan promillen. Vietnamin miljoonatappioita ei pahemmin mainita.
Osa kirjan hajanaisuudesta selittyy sillä, että koko sota oli peräti hajanaista.
Kuten kirjassa terävästi huomautetaan, maasto ei suinkaan ollut mitään yksiselitteistä “viidakkoa” vaan monenlaista maastoa ja jopa vuoristoa (s. 256).
Edelleenkin vihollinen muutti taktiikka monellakin tavalla, joista keskeisin kehitystrendi oli vastustajan muuttuminen keveistä ja epäsäännöllisistä sissijoukoista yhä raskaammin aseistetuksi säännönmukaiseksi armeijaksi, joka Saigoniin loppujen lopuksi tunkeutui panssarikolonnien voimin.
Edelleenkin kirjassa on erinomainen analyysi siitä, miten eri tavalla amerikkalaiskenraalit Westmoreland ja Abrams sotaa kävivät.
Simo Liikanen on kääntänyt kirjan hyvin ja lisännyt loppuun erinomaisen katsauksen aihetta käsittelevästä suomenkielisistä kirjoista ja artikkeleista.
Kaikkiaan ko. teos on paras suomeksi aiheesta ilmestynyt kirja. Englanninkielinen kirjallisuus on taasen niin runsasta, että siinä on vaara eksyä detaljien – viidakkoon.
Kirjan tiedot: http://www.cisionwire.fi/gummerus/vietnamin-sota-oli-globaali-konflikti