Arvosteltavan kirjan tiedot: http://www.otava.fi/medialle/tiedotteet/kustannustoiminta/2007/fi_FI/tim_weiner/
Otsikon kirjainyhdistelmä herättää kaikenlaisia mielikuvia. Yksillä tulee mieleen James Bond -elokuvat ja toisilla Tiedonantajan tapaiset hengentuotteet, joissa tämän talven ankaruuskin voidaan laittaa CIA:n syyksi.
Tim Weiner on varustanut kirjansa 50 sivun mittaisella nootituksella, jotka tosin sisältävät paljon lisäyksiä leipätekstiin. Se on kuitenkin selvää, että kirja perustuu lähteisiin eikä luuloihin ja kirjan esittämät tiedot ovat yhtäpitäviä sen kanssa, mitä aiheesta muuten tiedetään.
Kun CIA 1947 perustettiin, se määrättiin keräämään tietoa ulkomailta suoraan USA:n presidentin alaisuudessa. Myöhemmin peräti hankalaksi osoittautui lisäys, jossa CIA valtuutettiin myös kumoukselliseen (subversive) toimintaan ulkomailla. Kotimaassa CIA ei saanut toimia millään tavalla.
CIA sai alkuperäisen henkilöstönsä vuosina 1942 – 1945 toimineesta OSS:sta (joka 1945 – 1947 toimi parin muun nimen alla). OSS oli keskittynyt lähettämään henkilöstöä laskuvarjoin Saksan ja Japanin valloittamille alueille. Toiminta oli ollut ainakin jossain mitassa menestyksekästä, koska se tapahtui valloitetuilla alueilla ja toiminta oli alkanut englantilaisten toimesta heti valloituksen jälkeen.
Vuodesta 1947 lähtien CIA lähetti laskuvarjoin tuhansia emigrantteja itäblokin alueelle ml. Kiina ja Pohjois-Korea. Tätä Tim Weiner kuvaa synkin värein. Toiminta epäonnistui täydellisesti seuraavista syistä:
– CIA:n viholliset olivat ennättäneet etabloitua hyvin alueille, joilla CIA:n vastustajien kannatuskin lienee ollut jollain tasolla.
– CIA aliarvioi vastustajansa ilmavalvonnan
– CIA:n vastustajat olivat soluttaneet emigranttijärjestöt
Sen lisäksi CIA pyrki pitämään kolmatta maailmaa hallinnassa hyvin epämääräisin keinoin. Kolmannen maailman johtaja pääsi CIA:n viholliseksi pelkällä pärstäkertoimella. Syrjäyttämiskeinot olivat häikäilemättömiä eivätkä CIA:n valitsemat seuraajat (esim. Suharto, Marcos ja Mobutu Sese Seko) oikein täyttäneet niitä vapauden ja tasa-arvon periaatteita, joita USA väitti ajavansa.
1950-luvun lopulle asti CIA:n toimet pysyivät salassa, mutta sen jälkeen niitä alkoi vuotaa julkisuuteen yhä enemmän ja yhä kiusallisemmin. Kennedyn toimet olivat jo melkoisia, mutta huippu saavutettiin Nixonin aikana.
CIA:n tuella Valkoisen talon johtamat miehet murtautuivat oppositiossa olevaan USA:n demokraattipuolueen toimistoon (Watergate-skandaali) ja Nixonin tukemat Kreikan sotilasjuntan miehet tarjoutuivat maksamaan murtomiehet hiljaisiksi.
USA joutui moraaliseen alennustilaan, josta sen pelasti vasta Reagan, joka alkoi kiinnittää julkisuuden huomiota siihen, mitä kaikkea NL puuhasi omalla suunnallaan.
Tim Weinerin kirjassaan esittämä tavattoman suuri paradoksi on siinä, että missään vaiheessa CIA ei ole ollut mikään varsinainen tiedustelupalvelu, vaan nimenomaan kumouksellista toimintaa harjoittava organisaatio. Vuosikymmeniä CIA:lta puuttui venäjän taitoista väkeä ja kun niitä viimein Reaganin aikana alkoi saada, NL luhistui. Sen jälkeen olisikin tarvittu arabian, farsin ja pastun taitoista väkeä, jota sieltä puuttuu tänäkin päivänä.
Jälkimmäisen Bushin presidenttikaudella CIA koki kovimman iskunsa. Se ei enää toimi suoraan presidentin alaisuudessa vaan 16 muun USA:n tiedustelupalvelun kanssa se muodostaa USA:n “tiedusteluyhteisön” kansallisen tiedustelujohtajan alaisuudessa.
Tim Weinerin kirjoittama ja Mika Tiirisen suomentama 748-sivuinen kirja on oiva käsikirja USA:n ulkopolitiikkaan toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Suomennos on onnistunutta yhtä paljon toistettua termiä lukuun ottamatta. Kirjassa puhutaan nimittäin jatkuvasti “salaisesta palvelusta”, joka kuitenkin tarkoittaa USA:n presidenttiä suojelevaa ja rahanväärentäjiä jahtaavaa Secret Serviceä. CIA:ssa kumouksellista toimintaa harjoitti mm. tietyn aikaa osasto nimeltään operaatioiden direktoraatti.