Vuonna 1987 ensimmäinen kirjani painettiin. Tällöin opin kaksi asiaa.

Ensimmäinen oli se, että maailmassa on tuskin mitään niin turhaa kuin mainostoimistot. Itseään osaavat kehua, mutta työnteko on tuntematon käsite samoin kuin vastuu työn jäljestä.

Tunsin kirjan sisällön parhaiten, mikä lienee ymmärrettävää, olihan lähde- ja kuva-aineiston kokoamiseen ja kirjoittamiseen käyttänyt aikaa yli viisi vuotta. Lisäksi olin käynyt erityisen kurssin kirjan teknisestä toimittamisesta. Aikani meni 1987 lähinnä mainostoimiston virheitten oikomiseen. Sen jälkeen olen sellaista instanssia välttänyt parhaani mukaan.

1987 opin myös sen, että kirjapainossa on hirmuinen määrää ammattitaitoa ja kokemusta, jota he eivät tuo millään tavalla esille silloin kuin mainosmies häärää niingon doukk häärä kingus. Kun kirjapainolta kysyy tai vaihtoehtoisesti kirjapainoa kehottaa itse arvioimaan parasta vaihtoehtoa kirjan ulkoasuksi, tulokset ovat hyviä eivätkä maksa erikseen yhtään mitään.

Mainostoimistolla ja kirjapainolla on myös se ero, että kirjapainolla on kokemusta tuhansista painotöistä, kun mainostoimisto suunnittelee kirjan ulkoasua TV-mainosten ym:n sivutuotteena.

Viime vuosina on kovasti paljon puhuttu sähköisestä kirjasta. Pahasti pelkään, että pelkästään sähköisiin ratkaisuihin ihastuneet insinöörit saavat kyllä kirjan sijoitettua vaikka auton navigaattorin, mutta paljon itse sisällöstä jää puuttumaan.

Omassa kirjassamme http://omallarahalla.wordpress.com/2011/08/04/hello-world/ joka kerta, kun kirjan ottaa käteen, kannessa möllöttää Manconin osakekirja. Se on oiva tapa johdattaa lukija hetkessä sisään kirjan teemaan: sijoittaminen on vaikeaa. Eiköhän sähkökirjaa lueta hyppäämällä kannen ja sisällysluettelon ohi suoraan tekstiin, jolloin kannen viesti jää huomaamatta.

Kirjapainoissa ja kirjakaupoissa on paljon ammattitaitoa, jota tarvitaan jatkossakin.