En ole viime vuosina tavannut ihmistä, jolla olisi ollut pahaa sanottavaa Abbasta. Oli kyse vaarista tai vauvasta, monelle se on suosikkiyhtye numero yksi. Tietylle ikäryhmälle Abba on nuoruuden soundtrack, audiomuodossa oleva tatuointi, erottamaton osa identiteettiä.

Abba, kuten myös mm. Beatles ja Suomi-rock Wigwamista Cheekiin on analysoitu Janne Mäkelän kirjassa Pophistoria.

Miksi juuri Abba? Miksei vaikkapa brittilaulaja Elton John, joka oli 70-luvun suosituin artisti? Toki aika moni edelleen pitää Eltonista, mutta ei hän kuitenkaan kokoa sukupolvia samalla tavalla kuin Abba.

Kaikkien mittareiden mukaan 1970-luku oli anglopopin eli käytännössä amerikkalais- ja brittinimien kulta-aikaa populaarimusiikissa. Parhaiten me kuitenkin muistamme tuolta ajalta kahden ruotsalaisen avioparin kvartetin. Nyt menestyksen aukeamisesta on kulunut 40 vuotta. Abba voitti kappaleellaan Waterloo Eurovision laulukilpailun vuonna 1974, mutta maailmanmaineeseen se nousi varsinaisesti vuotta myöhemmin SOS-hitillään.

Luontevin selitys on tietenkin se, että Abba teki niin hyvää popmusiikkia. Dancing Queen, Knowing Me, Knowing You, The Winner Takes It All. Laadukasta, melodista ja kekseliästä musiikkia. Ajatonta musiikkia! Tunteita koskettavaa laulua.

Kenties Abban salaisuus piilee myös siinä, että se onnistui ikään kuin ulkopuolisena paketoimaan anglopopin parhaimmat puolet ja samalla lisäämään siihen jotain omaleimaista. Kun kuuntelee heidän musiikkiaan, kuulee usein puhtaan ilon ja syvän melankolian yhdistelmää. Kyllä Elton Johnkin siihen pystyy, mutta ei se tunnu samalta.

Abba oli teatraalinen ja näyttävä. Yhtye tuntui pitävän langat hallussaan. Sillä oli jopa oma levy-yhtiö Polar. Popin valtamarkkinoille se tuli raikkaasti hieman syrjästä, Ruotsista, samalla tapaan kuin The Beatles oli 1960-luvulla tullut Liverpoolista, joka ennen beat-kuumetta tunnettiin vain pahaisena Pohjois-Englannin satamakaupunkina.

Tai kenties Abban salaisuus on siinä, että yhtye ei koskaan palannut yhteen. Vuoden 1982 hajoamisen jälkeen he ovat sinnikkäästi kieltäytyneet astumasta yhdessä takaisin parrasvaloihin. Kaikki muut suurnimet ovat palanneet paitsi Abba (ja Beatles). Yhtyeen maine on saanut rauhassa kasvaa, eivätkä comeback-kiertueet ole haalistaneet menneisyyden suurtekoja. Abba on lähellä ihmisten sydäntä mutta samalla kiehtovasti tavoittamattomissa.

Abba on pysynyt mielissämme juuri sopivassa määrin. On ollut uusintajulkaisuja, Mamma Mia! -musikaalia ja sen elokuvaversiota, konsolipeliä, dokumenttielokuvia, elämäkertoja, museota, kaikenlaisia elämyksiä. Ei kuitenkaan liikaa. Kyllästymispistettä ei ole vielä saavutettu.

On olemassa vielä yksi, nyttemmin jo melko lailla unohdettu selitys. Kaikki pitävät Abbasta, mutta näin ei ole aina ollut. Yhtye joutui kulkemaan kivisen tien päästäkseen siihen asemaan, jossa se nyt on. Kun käy läpi vaikkapa vanhoja levyarvosteluja, huomataan, että Abba oli 1970-luvun vihatuimpia yhtyeitä. Milloin oli vikaa itse musiikissa, milloin ylikansallisessa bisnesmallissa.

Menestyksekkäälle pop-uralle on aina eduksi, jos joutuu paiskimaan töitä suosion eteen ja selättämään vastoinkäymisiä. Niin kuin Abba teki.

Janne Mäkelä

Kirjoittaja on populaarikulttuurin tutkija ja Suomen Jazz & Pop Arkiston johtaja, jolta on ilmestynyt e-kirja Pophistoria – Kuinka musiikki muutti maailman.