Jokainen varmaan on joskus ollut tekemisissä työyhteisön kanssa, jossa toimenkuvat ovat enemmän tai vähemmän joustavia. Pekalla, Villellä, Kallella ja Jussilla on kevyesti töitä, mutta mukavasti palkkaa.
Kuinka ollakaan, Johtaja Timon tiimiin kuuluva Kalle on hänelle sukua, Ville opiskelukaveri, Jussi urheilukaveri ja Pekka osaa tuoda itseään sopivasti esille. Julkisella sektorilla sopiva jäsenkirja on myös vahva pätevyyden osoitus.
Tähän kuviteltuun ja kärjistettyyn esimerkkiin verrattuna armeijan organisaatio on toisenlainen. Aika harva on kai kuullut, että ensimmäinen komppania olisi yksinään käynyt taistelua koska toisen komppanian päällikkö on komentajalle sukua ja kolmas kurssikaveri. Sodan pakko luo oman logiikkansa.
Ihmiskunnan ensimmäisiä organisaatioita oli nimenomaan armeija.
Organisaatiosta kiinalaisella Sun Tzulla oli jo yli 2000 vuotta sitten käsityksiä, jotka olivat tuntemattomia vielä 1700-luvun alun Euroopassa. Sun Tzu kirjoitti: “Yleensä monien johtaminen on sama kuin harvojen johtaminen. On kyse organisaatiosta… On kyse ryhmityksestä ja viestityksestä.” 1000-luvulla jKr. elänyt Chan Yu täsmensi: “Sotajoukon johtamiseksi on ensin jaettava vastuualueet komentajille ja heidän apulaisilleen ja määrättävä yksikköjen vahvuudet [luettelee yksikköjen vahvuuksia].“
Yritysmaailmasta julkiseen hallintoon ja oppilaitoksiin levinnyt ajatus tavoitejohtamisesta ei ole aivan uusi oppi. Tavoitejohtaminen oli käytössä jo 1800-luvulla Preussissa nimellä Auftragstaktik.
Preussilaisuuteen liitetään aiheettomasti kovaa karjumista ja kantapäitten kopsahtelua. Sellaisia ominaisuuksia ilmenee kaikissa maailman armeijoissa, mutta juuri preussilaisuuteen liittyi huomattava älyn korostaminen. Tämä ilmeni jo Fredrik Suuren johtamistavassa 1700-luvun lopussa. Hän ei tosin osannut siirtää oppejaan riittävästi eteenpäin.
Napoleonin sotien aikoihin preussilainen sotamarsalkka Gneisenau loi periaatteen, jonka mukaan komentajan ja esikuntapäällikön oli oltava yksimielisiä tehdyistä ratkaisuista. Jos yksimielisyyttä ei löytynyt, esikuntapäälliköllä oli oikeus siirtää asia astetta ylemmän komentoportaan päätettäväksi.
Populaareissa yhteyksissä Preussin ja myöhemmin Saksan upseeristoa on pidetty jäykkänä ja fanaattisen kurinalaisena organisaationa. Todellisuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Preussin armeijan merkittävä kehittäjä Moltke vanhempi (kuvassa) oli monipuolisesti sivistynyt mies.
Hän korosti sitä, että käskyjen tuli olla mahdollisimman lyhyitä, niissä piti välttää liikoja yksityiskohtia ja niissä tuli ilmetä lähinnä vain toiminnan tavoite. Edelleenkään käskyjä ei ollut syytä täydentää uusilla, sillä tilanteet sodassa vaihtelivat jatkuvasti. Mikäli ylempi porras syöttäisi organisaatiota pitkin jatkuvasti uusia käskyjä, käskyt olisivat helposti ristiriitaisia keskenään.
Miten tavoitteeseen päästiin, jätettiin kentällä tapahtumien keskipisteessä toimineiden komentajien päätettäväksi, sillä he tunsivat tilanteen parhaiten, eikä aikaa viestin vaihtoon aina ollut. Menettelyä kutsutaan siis termillä Auftragstaktik. Sen periaatetta kuvaa hyvin tarina, jossa prinssi Fredrik Karl kritisoi majuria taktisesta virheestä. Puolustuksekseen majuri vetosi hallitsijalta saamaansa määräykseen. Prinssin vastauksen väitetään kuuluneen ”Hänen majesteettinsa ylensi teidät majuriksi, koska hän uskoi teidän pystyvän arvioimaan milloin hänen käskyjään ei pidä totella”.
Suomalaisia yrityksiä on vielä 2000-luvullakin moitittu autoritäärisestä johtamisesta (pelolla johtamisesta, eli management by perkele). Timo Vuori ja Quy Huy julkaisivat muutama vuosi sitten analyysin How Nokia Lost the Smartphone Battle [tiivistelmä ja koko artikkeli], jossa ylimmän johdon johtamistapa oli suurennuslasin alla. On huomattava, että anglosaksistenkin käsitysten mukaan Preussin kuningaskunnan armeijaa johdettiin 1800-luvulla hyvällä menestyksellä monisyisemmin menetelmin kuin 2000-luvun suuria suomalaisia yrityksiä.
Kun Preussissa alempia komentoportaita kannustettiin aloitteellisuuteen, väistämätön seuraus tietysti oli, että virheitä tapahtui. Moltke painotti sitä, ettei upseereja pitäisi niinkään rangaista tehdyistä virheistä kuin aloitekyvyn puutteesta. Oltiin siis hyvin kaukana esimerkiksi Stalinin ajan Neuvostoliitosta.
Jotta alempi komentoporras olisi ymmärtänyt esimiestensä ajatuksia, jokainen upseeri piti kouluttaa tehtäviin, jotka huomattavasti ylittivät hänen kulloisenkin asemansa. Siten pataljoonankomentajan piti tietää, miten prikaati toimi ja prikaatinkomentajan piti tietää samat asiat armeijakunnasta. Tällainen järjestelmä nosti tietenkin upseeriston tasoa ja loi suuren johtajareservin.
Juha Vahe
Taustatietoa artikkelin aiheisiin löytyy kirjasta Sotataidon mestareita, jossa analysoidaan niin Mannerheimin, Churchillin, Napoleonin kuin monen muunkin sotapäällikön todellisia johtamistaitoja 1700-luvulta alkaen.