Oula Silvennoisen väitöskirja Salaiset aseveljet (Otava 2008) on poikkeuksellinen väitöskirja. Se taustoittaa tapahtumia normaalia väitöskirjaa enemmän ja on sujuvasti kirjoitettu. Olennaisinta kuitenkin on se, että viimeistään Oula Silvennoinen mullistaa käsityksemme Suomen jatkosodasta tavalla, josta ei ole enää mitenkään paluuta vanhoihin vääriin tulkintoihin.
Kun Saksa hyökkäsi NL:oon, jokaista noin miljoonan miehen armeijaryhmää seurasi noin pataljoonan vahvuinen SD/SS:n yksikkö nimeltään Einsatzgruppe. Ko. yksikköjen tehtävänä oli Saksan valloittamilta alueilta tappaa kommunistit, NL:n hallinnon jäsenet ja juutalaiset. Tämä kaikki on tiedetty ja aiheesta oli aivan hiljattain tv-sarja nimeltään Kuoleman prikaatit.
Oula Silvennoisen löytö on se, että em. yksikköjä pienempi yksikkö Einsatzkommando toimi Suomen Lapissa 1941 – 1942. Valpo tiesi asiasta ja Silvennoisen näkemyksen mukaan myös Suomen johdon ainakin olisi pitänyt tietää.
Sen lisäksi Valpo asetti toistakymmentä työntekijäänsä Einsatzkommandon kanssa yhteistyöhön. Työntekijöitten tehtävänä oli tukea saksalaisia valikoinnissa, ketkä neuvostokansalaiset (ehkä 500) teloitetaan. Sen lisäksi Silvennoinen esittää näkemyksenään, että Suomen Lapissa Valpo toiminnassaan sivuutti monelta osalta Suomen lain.
Kaiken huippu on se, että muutama suomalainen poliisi toimi kielitaitonsa takia myös Norjan puolella saksalaisten apuna. Sekä runsas norjalainen että jopa saksalainen lähdeaineisto toteavat (saksalaiset kiittäen), että suomalaiset olivat saksalaisia innokkaampia kiduttajia.
Sen lisäksi Silvennoinen osoittaa myös, että Valpon ja saksalaisten “turvallisuuselinten” yhteistyö alkoi jo monta vuotta ennen talvisotaa.
Ainoa asia, minkä itse olen tiennyt (mutta mikä ei ole kai ollut yleisessä tiedossa) oli Valpon juutalaisvastaisuus. Etsintäkuulutuksissa voitiin antaa tuntomerkeiksi “juutalaiset piirteet”, mikä on erikoinen ratkaisu maassa, jossa alle promille ihmisistä oli juutalaisia. Minulle uutta oli Urho Kekkosenkin juutalaisvastaisuus.
Silvennoisen kirjan jälkeen puheet Suomen erillissodasta kannattaa haudat kuuden sylen syvyyteen. Suomi oli Saksan liittolainen siinä missä muutkin Saksan liittolaiset. Eihän Suomessa ole ollut mitään vaikeuksia pitää esim. Romaniaa Saksan liittolaisena.
Lapissa eräät suomalaiset syyllistyivät jatkosodassa sotarikoksiin saamatta rangaistuksia. Puhtaasti henkilökohtaisena kommenttina sanon, että koska isäni osallistui kirjassakin mainittuihin Kiestingin poikkeuksellisen verisiin taisteluihin etulinjassa, sen lukeminen, mitä selustassa touhuttiin, ei ollut minulle miellyttävää. Epämiellyttävän totuuden torjuminen ei vain ole oikea ratkaisu.
Kun Silvennoisen kirjaa vertaa eräisiin muihin kirjoihin, ero on suuri. Elina Sanan kirjoista en paljon perusta ja Mauno Jokipiin tutkimuksesta voi sanoa, että Airiston kokoisella nuotalla saatiin nelikollinen silakoita. Ohto Mannisen kirjasta “Suur-Suomen ääriviivat” voi sanoa, että maltillisena pidetty Ryti osasi todellisuudessa piirrellä Suur-Suomen ääriviivoja siinä kuin IKL:n kannattajatkin. Ne olivat kuitenkin vain viivoja Suomalaisten yhteistyö saksalaisen Einsatzkommando Finnlandin kanssa oli teko.
Varmimmaksi vakuudeksi Silvennoinen muistaa, että Suur-Suomi-haaveiden kariuduttua 1944 Suomen oli kuitenkin vielä puolustettava omaakin maataan. Varsinainen käsittelyosa päättyy Friedrich Nietzschen lausumaan: “Joka taistelee hirmuja, vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirmuksi.”