Aivan ensimmäiseksi totean, että alla olevassa ei ole mitään omaa mielipidettäni, vaan referaatteja kahdesta kirjasta, joista ensimmäisen ovat kirjoittaneet everstit Strömberg ja Paulaharju sekä lentokapteeni Juhola (Päämajan hukatut kuukaudet, 2004, s. 22). Toinen on Mikko Karjalaisen väitöskirja Maanpuolustuskorkeakoulussa (Ajatuksista operaatioiksi, 2009, s. 49 ja 52).

Em. kirjojen kuva Mannerheimista poikkeaa täysin totutusta. Oma ikävä epäilyni on, että vasta viime vuosina tällaista tekstiä on uskallettu julkaista.

Ensin mainitussa kirjassa viitataan Mannerheimin adjutantista kenraalimajuri Grönvallista vuonna 1984 tehtyyn haastatteluun, jossa Grönvall pitää Mannerheimia tuntemistaan henkilöistä vähiten itseensä luottaneena. Vanhoilla päivillään Mannerheim lykkäsi ratkaisut viime tinkaan, mikä tuotti vaikeuksia esim. matkojen järjestämisessä.

Jälkimmäisessä kirjassa kerrotaan ensinnäkin siitä, miten saksalaiset (esim. kenraali Erfurth) seurasivat epäluuloisina Mannerheimin heikoksi arvioitua terveyttä. Mannerheim sairasteli usein ja silloin päämajan päätöksenteko oli pysähdyksissä. Sairastuessaan Mannerheim oli huonotuulinen ja pessimistinen, jolloin hänelle ei voinut esitellä mitään ikäviä asioita. Myös Ruotsin sotilasasiamies oli asiasta perillä.

Mannerheimin sotilasuralla Suomessa oli neljä kiihkeää toimintavaihetta, 1918, talvisota, jatkosodan hyökkäysvaihe ja jatkosodan vetäytymisvaihe. Viime mainittujen välissä oli kaksi ja puoli vuotta kuta kuinkin toimetonta asemasodan aikaa, jolloin pitkästyneellä Mannerheimilla oli aikaa käskyttää esim. siitä, että Haapasaarelle lähetetään kaksi kiväärijoukkuetta (siis vajaa sata miestä!), ei kuitenkaan Suursaaresta. Tällaista mikromanagementtia pidetään huonona johtamisena.

Saakohan Renny Harlin nämä lisäykset vielä mukaan?