Pohjalaisilla sukujuurilla ylpeilevä Kemppinen ennätti blogissaan mielestäni turhan päiten tölviä Vesa Määtän väitöskirjaa pohjalaisesta eversti Matti Laurilasta. Saattaahan niitä olla kriittisempiäkin tutkimuksia, mutta kyllä Määttä on joutunut luovimaan vaikean aiheen parissa.
Laurilan elämä kiertyy kolmen paikannimen ympärille. Ne ovat Pohjanmaa, Vuosalmi ja Kumuri.
Laurilan sotilasura oli siinä mielessä erikoinen, että hän toimi vuosina 1919- 1934 Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin päällikkönä. Maakunnasta hän poistui vain eräille upseereille tarkoitetuille kursseille. Niin pitkä toimiminen samassa maakunnassa, jossa oli vieläpä syntynyt ja käynyt koulunsa, ei ole nykyisen (ehkäpä teoreettisen) näkemyksen mukaan mitenkään ihanteellinen.
Laurilan rykmentissä JR 23:ssa talvisodassa palvellut veteraani on sanonut kirjan näkemystä Laurilasta oikeaksi. Hän liikkui luontevasti rivimiesten keskuudessa.
Puolustusasemat sijoitetaan yleensä joen taakse. Vuosalmella Vuoksen lounaisranta muodosti koillisrantaa korkeammalta hallitsevan maastokohdan, minkä takia talvisodassa JR 23 oli pakko jättää venäläisten muutoin hallitsemalle vastarannalle kapeaan sillanpääasemaan takanaan Vuoksi.
Maaliskuussa 1940 aseman pitäminen venäläisten hirmuisen ylivoiman edessä alkoi olla mahdotonta. I/23:n vahvuus oli noin 50 miestä, kun pataljoonan määrävahvuuden piti olla 20-kertainen. Laurilan rykmentille ja koko Suomen armeijalle rauha tuli viime hetkellä. Rintama olisi saattanut murtua milloin tahansa ja missä tahansa.
Kumuri puolestaan on kylä 10 kilometriä koilliseen Suomen rajan ja Pyhäjärven yhtymäkohdasta (siis Laatokan pohjoispuolella). Kylä sijaitsee vain parin kilometrin päässä rajasta ja sen linnoittamisesta aiheutuneet äänet kuuluivat hyvin Suomen puolelle välirauhan aikana.
Laurilan jatkosodassa komentama JR 16 kuului toisen pohjalaisen Hannukselan komentamaan 19. divisioonaan, joka edelleenkin kuului Hägglundin komentamaan VII AK:an.
Koko armeijakunnan tehtävä oli peräti epäkiitollinen. Sen piti edetä rajalta vaikeassa maastossa ja kapealla kaistalla rintamahyökkäyksessä kohti Sortavalaa, josta NL onnistui vielä evakuoimaan omat joukkonsa. VII AK jäi täysin Talvelan komentaman VI AK:n varjoon, joka koukkasi Jänisjärven pohjoispuolitse Laatokan rantaan ja eteni Tuulosjoelle asti. Samaan aikaan VII AK ja Laurilan rykmentti taistelivat asemissa, jotka olivat peräti 150 km Talvelan asemien takana. Vähemmästäkin hermostuu.
Kumurin tapahtumat eivät olleet julkisia ennen kuin päämajassa palvellut kenraali Tuompo julkaisi muistelmansa 1968. Omasta mielestäni Tuompon muistelmat ovat lähinnä selostus siitä, mitä päämajassa päivittäin syötiin, mutta pohjalaiset nyt voivat hermostua vaikka ruokalistasta! Päätoimittaja Ilmari Turja ryhtyi vuodesta 1972 lähtien puolustamaan Laurilaa ja soppa alkoi kiehua ylitse pohjalaisten padassa.
Tarvittiin vielä yksi kirjallinen kierros. Sinänsä suuresti arvostamani eversti Sampo Ahto kirjassaan Eteläpohjalaisia taistelussa (1989) torjui eteläpohjalaiset näkemykset ja siihen on myöskin Vesa Määttä väitöskirjassaan päätynyt s. 264-265.
Kiistan aihe on lyhyesti sanoen seuraava. Laurilan hyökkäys Kumuria vastaan heinäkuun lopussa 1941 ei ottanut sujuakseen. Kesken taistelua Laurila sai järeän patterin päälliköltä kartan, johon oli merkitty tiedot vihollisen puolustusasemista. Laurilan käsityksen mukaan Hannukselalla oli ollut tiedot käytössään ja hän oli tahallaan käskenyt Laurilan hyökätä kaikkein vahvimmin puolustettuun kohtaan. Eversti Ahto ei sellaista karttaa löytänyt, minkä perusteella hän katsoi, ettei sellaista karttaa ollut koskaan ollut olemassakaan. Ahdon kirjaan eteläpohjalaiset kirjasivat vastalauseensa, jossa vannoivat ko. kartan nähneensä.
Armeija on esim. Ylikankaan kirjan yhteydessä lähtenyt liikkeelle siitä suoraviivaisesta näkemyksestä, että armeijalla on joka paperi tallessa. Kuitenkin Mikko Karjalainen on tuorehkossa väitöskirjassaan tuonut esille huomattavan joukon epätäsmällisyyksiä armeijan ylimpien portaitten arkistoista. Sillä perusteella en pitäisi mahdottomana, vaikka Hannuksela olisi ko. kartan hävittänytkin.
Kaikissa oloissa Hannukselan ja Laurilan suhteet olivat kestämättömiä ja Laurila siirrettiin kenraali Talvelan komentoon. Talvela oli Laurilan toimintaan tyytyväinen.
Vesa Määttä on väitöskirjassaan luonut aihettaan kunnioittavan ja pohjalaisia miellyttävän kirjan, jossa käsitellään runsaasti myös Laurilan vähemmän tunnettuja elämänvaiheita jääkärinä, suojeluskunnassa ja sodanjälkeisinä rauhan vuosina.
http://www.gummerus.fi/page.asp?sivuID=280&component=/PublishDB/Kirjat_kirjaesittely.asp&recID=7578