Kirjassa Vanhan liiton mies Kari Ojala analysoi fiktion keinoin Suomen asenneilmastoa ja kansakunnan tahtotilaa. Mihin suuntaan hyvinvointivaltiota todella halutaan kehittää ja minkälaista tulevaisuutta rakentaa? Kirja huipentuu Presidentin uudenvuoden puheeseen, mutta sitä ennen on monta mutkaa matkassa. Tässä niistä yksi.

Johanna

Taas uusi torstai ja uudet aamiaiset. Meitä oli Ikeassa melkein koko kööri koolla. Hyvä olikin, koska Jasu oli kokenut kovia ja tarvitsi vertaistukea. Työpaikalla oli tapahtunut hurjia: heille oli palkattu aito projektijohanna.

”Se siis kerto olevansa Johanna ja tekevänsä jotain ympäristöprojektia,” Jasu raportoi. ”Tai siis vetävänsä ympäristöprojektia, ja kun sillä ei ole alaisia, se tarkottaa että meidän vakituisten pitäis jotenkin osallistua siihen projektiin. Ihan kun tässä ei olis muutakin tekemistä.”

”Millanen tyyppi se on? Onks se ees hyvännäköinen?” uteli Eki ensimmäiseksi.
”No se on makuasia. Sillä on iso pyöreä pylly, jota kaikki miehet vahtas osastokokouksessa koko ajan. Musta tuntuu, että se on niitä jotka ei itse ymmärrä, että niillä on pyöreä pylly. Jotenkin mä luulen, ettei se kiinnitä huomiota siihen, miltä se näyttää tai mitä siitä ajatellaan.”

”Aika harvinainen naiseksi”, Eki tiesi. ”Mutta mihin se pyrkii sillä projektilla?”

”Se on saanu talon johdolta tehtäväks kiillottaa meidän koulun ympäristökuvaa! Pitäis tuottaa vähemmän jätettä, kuluttaa vähemmän luonnonvaroja, ja varsinkin antaa ympäröivälle yhteiskunnalle ympäristömyötäinen signaali. Jotain tollasta se luetteli. Ei jääneet yksityiskohdat mieleen, kun me vaan tuijotettiin sitä pyöreää perää.”

”Eiks tollaset yleensä ole aika vaarattomia? Tekee jonkun raportin ja häviää?” ehdotin minä.

”Ei tämä”, arvioi Jasu. ”Se on jo ekan viikon aikana pannu meidät täyttään neljä kyselyä, ja nyt se selvittää meidän työmatkakulkemisia. Joka työhuoneeseen on tuotu neljään lokeroon jaettu roskakori jätteiden lajittelua varten. Ei mee aikaakaan, kun ilmaset parkkipaikat vuokrataan ulkopuolisille ja ostetaan työsuhdepolkupyöriä. Ja meillä on työpaikkavenyttely käytävällä aina täysin tunnein!”

”Onneks sulla on sitä opetusta, niin ei kai tarvii olla siinä joka tunti”, lohdutti Matti.

”Onneks. Mutta pahinta on, ettei se oo yksin,” Jasu parahti.

”Kuinka niin? Etkö sä sanonu, ettei sillä ole alaisia?” heräsi Judekin.

”Joo, ei sillä ole meillä hengenheimolaisia, mutta muualla on! Ja ne pelaa yhteen. Mä kysyin siltä, mistä se saa noita ideoita, ja se kerto että sillä on kymmeniä jos ei satoja kollegoja muissa kouluissa, ja virastoissa ja firmoissa kanssa. Oikee verkosto!”

”Tekeeks ne muut samanlaisia projekteja?” Teppo kysyi. ”Toihan nyt on vaan tollasta puuhastelua, kyllä se ohi menee kun projekti loppuu.”

”Sehän siinä onkin,” Jasu jatkoi kauhisteluaan. ”Kun ne monet on tekemisissä ihan oikeiden asioiden kanssa. Yhdet kuulemma värkkää jätevesiasetusta, toiset rakentamisen energiamääräyksiä ja energiatodistuksia, jotkut auttaa kuntauudistuksessa. Ja sit niillä on joku porukkaa, joka miettii sitä sotea, sosiaali- ja terveysuudistusta.”

”Eiks se oo vaan hyvä, että hallintoa uudistetaan? Että joku valmistelee parannuksia, tai pelastaa maailmaa?” mietin ääneen.

”EI OLE! Ainakaan jos nää sitä tekee. Oon ihan varma, ettei kukaan noista oo koskaan nähny jätevesikenttää tai ollu mukana taloa rakentamassa, eikä varmaan edes tiedä mitä tekee kunta ja mitä valtio.” Jasu oli ihan tuohtunut vastaväitteistä.

Matti lähti tukemaan. ”Tollasilla ihmisillä on kai yleensä halu pelastaa maapallo. Kai se on ihan hyvä pyrkimys. Mutta kun ei ne tiedä mitään niistä asioista mitä ne hallinnoi, niin kaikkihan menee sekaisin. Hirveen teoreettisia rakennelmia niillä on, niin kuin nyt ne nollaenergiatalot. Laskennallisilla tempuilla saadaan aikaan energiankulutus pois, mutta sama määrä energiaa tarvitaan kuiteskin.”

”Se on jännä kuinka ihan todellisista aiheista kehitetään uusia salatieteitä”, filosofeerasin minä. ”Noissa EU-projekteissa mihin mäkin oon nyt mun hengen pitimiks pyrkiny mukaan, sen näkee. Niissä luodaan sellaset käsitteet, luokitukset ja toiminnan kuvaukset, ettei niitä tavallinen ihminen ymmärrä. Jos joku suure on liian pieni, korjataan sitä painotuskertoimella tai päinvastoin. Asiat saadaan näyttään ihan miltä halutaan, eikä siihen rakennelmaan pääse väliin.”

”Joo, eihän ainakaan noita energia- ja ympäristöasioita ymmärrä ministeritkään, vaikka niillä on iso lauma avustajia”, uskoi Mattikin. ”Vaikka taitaa noi avustajat olla entisiä projektilaisia nekin.”

”Sepä se”, jatkoin omasta puolestani. ”Tollaiset projektityöntekijät soluttautuu vähitellen vakituisiks virkamiehiks ministeriöihin ja järjestöihin. Siellä ne pitää yhtä, lujana uskossaan kun lahkolaiset. Ei niille päättäjät mitään mahda, kun ne ei kehtaa tunnustaa ettei ne ymmärrä oman alansa salatiedettä.”

”Asiantuntijavaltaa, sitä se on”, tiivisti Jasu. ”Tai voiks sanoa asiantuntijavallaksi sellasta, missä ei oikeasti tunneta asiaa? Luullaan vaan?”

Tunnelma alkoi olla aika kiihkeä, pojat aina innostuivat kun kohtasivat jotakin, jonka kokivat tyhmyyden voittokuluksi. Jasukin huomasi tämän ja päätti vähän keventää. Tähän hänellä oli hyvät eväät.

”Mä muuten kysyin siltä Johannalta ihan leikilläni näistä sen hengenheimolaista muissa organisaatioissa, näistä joiden kanssa se pitää yhteyttä, jakaa kokemuksia ja hakee ideoita. Mä heitin, että onks ne muutkin Johannoita, noin siis etunimeltään. Tää meidän Johanna pyöritteli päätään, pohti ja muisteli, otti kysymyksen ihan tosissaan.

”Itse asiassa aika monet on”, se selvitti. ”Johanna oli yleinen nimi siihen aikaan kun minutkin ristittiin, ja mehän ollaan melkein saman ikäisiä kaikki. Heti tulee mieleen ainakin neljä muuta Johannaa, jotka on jossain ympäristöprojektissa kanssa.”