Maailmalla matkatessa moni on nähnyt suurten kaupunkien liikennevaloissa valojen vaihtumista odottaessaan kauppiaita, ikkunapesijöitä ja kerjäläisiä. Suosittuja myyntiartikkeleita ovat esimerkiksi tölkkijuomat, savukkeet ja sanomalehdet. En ole itse koskaan nähnyt kirjoja myytävän liikennevaloissa, mutta New York Times kertoo Mumbaissa Intiassa kirjojen katukaupan elättävän suuren joukon lapsia ja painotaloja. Kirjat ovat piraattikopioita kansainvälisistä menestysteoksista.

Kirjojen tuotanto ja jakelu on organisoitua toimintaa. Painotalot päättävät mitkä ovat kullakin hetkellä todennäköisesti parhaiten myyviä teoksia, ja painavat niitä. Painotalot toimittavat kirjat katukauppiaiden työnjohtajalle, joka myy ne katukauppiaille. Mumbain katujen kirjakauppiaat ovat kaikki nuoria poikia, jotka ovat joutuneet valitsemaan työnteon koulun sijaan. Myymiään kirjoja he eivät osaa lukea.

Koska kirjat ovat muuta lasten harjoittamaa katukauppaa arvokkaampia tuotteita, niiden myyjiksi valikoidaan vain vikkelimmät ja luotettavimmat pojat. New York Timesin haastattelemalla työnjohtajalla oli 15 poikaa hoitamassa kirjamyyntiä kaduilla. Työnjohtaja hoitaa myös poliisien lahjonnan, jotta pojat saavat myydä piraattituotteet rauhassa.

Katukauppiaat ostavat kirjansa työnjohtajalta noin kahden dollarin hintaan kappale. Kaikki mitä pojat saavat kirjoista yli kahden dollarin jää heidän taskuunsa. Esimerkiksi Fifty Shades of Grey –trilogia meni liikennevaloissa noin 10 dollarin hintaan.

Toinen kaupunki, jossa muistan kirjoja myytävän kadulla on Pariisi (muitakin kaupunkeja Mumbain lisäksi varmasti on). Miten erilaista toiminta Pariisissa onkaan. Seine-joen rantatiellä katukauppiailla on pöydät (kenties ne ovat liikuteltavat kärryt, joissa kirjat myös säilytetään). He osaavat työnsä, ja pystyvät kertomaan myymistään kirjoista. Pariisin katukauppiaat ovat nykyään matkailunähtävyys, enkä tiedä minkälaista heidän työnsä alkuaikoina on ollut, mutta valtava ero yhteiskunnissa näiden kahden kaupungin ja katukauppiaiden välillä on.