Tartuin Stieg Larssonin ’Miehet jotka vihaavat naisia’ kirjaan siksi, että myyntimenestykset harvoin ovat sattumalta menestyksiä. Hittikirjoissa on aina kuitenkin jotain johon lukijat voivat ihastua, samaistua, tai ne saavat lukijat tuntemaan jännitystä, he huvittuvat, viihtyvät, tai oppivat jotain. Minulle kirjan aiempi menestys on yksi suositus muiden joukossa – sellainen kirja kenties kannattaa lukea.

Stieg Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia kohdalla teoriani menestyskirjoista ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Kirja on pitkäveteinen, tylsä ja epäuskottava.

Vahinko, sillä puitteet hyvälle tarinalle ovat olemassa. Talouslehden tutkiva journalisti tuomitaan lehdessä julkaisun raportin perusteella kunnianloukkauksesta vankilaan. Hän on sattunut tonkimaan liian syvältä liian vaikutusvaltaisen vaikuttajan toimia. Toimittaja sopii jättävänsä lehden toistaiseksi. Julkisuutta saaneen jutun pohjalta vanhan ruotsalaisen teollisuussuvun päämies palkkaa toimittajan penkomaan perheessä vuosikymmeniä sitten tapahtuneita ikäviä asioita.

Tarinaa kuljettava toimittaja-päähenkilö ei kuitenkaan ole se mielenkiintoisin henkilö kirjassa, vaan erikoinen nuori nainen, joka on haka modernin teknologian avulla tehtävässä asioiden kaivelussa ja ihmisten seurannassa.

Hyvistä aineksista ei kuitenkaan synny vetävää tarinaa. Larsson rakentaa taloustoimittajan ratkaistavaksi suljetun huoneen mysteerin saarelle, jonne ratkaisevalla hetkellä ei ollut kulkutietä. Agatha Christie tulee mieleen liian monta kertaa saarella tehtävien tutkimusten aikana. Marple- ja Poirot-dekkarit kuitenkin toimivat, kun taas nykyaikaiseen ruotsalaiseen yhteiskuntaan sijoittuva tarina toimii oikeastaan vain silloin kun nuori yksityisetsivä-nainen puuttuu peliin. Hänenkin hahmonsa tosin hieman lässähtää teoksen loppuun mennessä.

Teollisuussuvun historiaa käydään läpi pitkään ja perusteellisesti. Laajan taustakartoituksen tarpeellisuus ei aukene ehkä kuin historiasta kiinnostuneille. Historiallinen sukuromaani on kuitenkin oma taiteenlajinsa niille ihmisille, jotka niistä ovat kiinnostuneita. Rikos-, jännitys- tai dekkarikirjallisuudessa lukija yleensä odottaa kirjan keskittyvän olennaiseen – tarinaan ja päähenkilöihin.

Kaikesta huolimatta olen valmis hyväksymään sen, että olen missannut jotain olennaista koska en Stieg Larssonin kirjoitustyyliin hurahda. Hänen kirjoistaan pidetään pohjoismaiden ulkopuolellakin. Kirjan myynti lasketaan sadoissa tuhansissa, jollei miljoonissa. Vuonna 2006 Larsson sai parhaalle pohjoismaiselle dekkarille osoitetun Lasiavain-palkinnon.

Silti, rikoskirjallisuuden ja historiallisen sukuromaanin rajamaille sijoittuva Miehet jotka vihaavat naisia on kohtuullisen pitkästyttävä kirja ainakin rikoskirjallisuuden ystäville.

En ole elokuvaa vielä nähnyt, mutta jos siinä keskitytään esimerkiksi yksityisetsivä-naisen näkökulmaan ja oikaistaan mutkat suoriksi, tarina voi olla hyvinkin vetävä.